Epävarmuus tulevaisuudesta ja tunne, ettei hallitse elämäänsä, jäytävät kenen tahansa mieltä. Jopa vuosia jatkuva epätietoisuus huomisesta on raskasta. Uskallanko tehdä pullataikinan vai soittaako pomo kohta, voinko varata pyykkituvan vai tuleeko töihin kutsu, aloitanko lastenhuoneen maalaamisen, meneekö aloitettu työ hukkaan vai ehdinkö saada seinän valmiiksi jos työt kutsuvat tunnin päästä? Arkisia tilanteita, jotka ovat todellisuutta liian monelle.
Toki fiksulla työnantajalla on tapana kutsua nollatuntilaiset töihin sovittua ilmoitusaikaa käyttäen tai sopien työntekijän kanssa. Mutta epätavallista ei ole, että työntekijän ajatellaan olevan ikään kuin varalla - tosin ilman varallaoloajan korvausta – ja lähtevän oitis liikkeelle kutsusta. Nimittäin jos kieltäytyy työtarjouksesta, ei välttämättä seuraavaa kutsua tule. Tai ellei ole tavattavissa aina, tipautetaan soittolistalta.
Tilastokeskus on tutkinut nyt nollatuntilaisten määrää. Se on noin 83 000. Iso luku, se on noin 4 % kaikista palkansaajista. Kyseessä on osa-aikatyö ja sen mukainen palkka. Naisia on nollatuntilaisista enemmän kuin miehiä, 57 %. On hyvä muistaa, että naiset työskentelevät useammin matalapalkka-aloilla ja ovat useammin yksinhuoltajia.
Ongelmana vastentahtoisesti osa-aikatyötä tekevällä ei ole vain huoli huomisesta ja epävarmuudessa eläminen. Kaikki eivät tiedä omista oikeuksistaan, kuten vuosiloman kertymisestä, lomakorvauksen maksamisesta, oikeudesta sairasajan palkkaan ja lisätyön tarjoamisvelvoitteesta. Kuinka moni tietää sitäkään, että vaikka työntekijä ei ansaitsisi vuosilomaa, hänellä on oikeus kahden päivän vapaaseen jokaista kuukautta kohti, minkä aikana on tehnyt töitä. Eri asia on, pystyykö vapaata todellisuudessa pitämään.
Selkeät pelisäännöt ja viikoittainen vähimmäistyöajan määrittely ovat tavoitteita, joiden puolesta kannattaa tehdä työtä. Reilu peli työpaikoilla luo hyvinvointia, joka koituu koko yhteiskunnan parhaaksi. Siksi olen mukana Vakiduuni - kampanjassa.
