Suomessa on arviolta miljoona ihmistä, jotka auttavat ainakin silloin tällöin läheisiään. Omaishoidon tukea saavia omaishoitajia on noin 43 000 (vuonna 2014). Moni hoitaa läheistään mielellään; rakkaudesta, siksi että on luvannut huolehtia, siksi että välittää. Mutta riittääkö rakkaus.
Omaishoito on ikiaikainen tapa huolehtia läheisistä. Maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa se oli luonnollista ja ehkä kevyempää, kun perheet olivat suurempia, suvut yhtenäisempiä ja hoitajia ja hoitajien tuuraajia useita. Mutta varmasti osa vanhuksista jäi hoidotta, eikä kaikilla ollut omaisia. Vaivaistalot olivat se viimeinen vaihtoehto.
Jokainen ymmärtää, ettei sairaalassa tai hoitolaitoksissa hoitovastuu voi olla työntekijällä, jolla ei ole ammattitaitoa. Samalla tavalla tarvitaan osaamista, tietoa, ohjausta omaishoitajalle, joka tekee vaativaa, yhteiskunnan kannalta tärkeää työtä läheisensä hyväksi. Tätä opastusta ja ohjausta tarvitaan entistä enemmän, kun laitospainotteisuudesta siirrytään yhä enemmän kotona asumiseen ja omaishoitajien määrä lisääntyy. Osaamaton uupuu henkisesti helpommin ja ilman oikeita työtapoja nostelu ja kääntely ei ole viisasta – pian omaishoitajastakin tulee hoidettava. Työpaikalla ergonomiasta huolehtii työsuojeluhenkilöstö, jos eivät asiat ole muutoin kohdallaan. Omaishoitajalla on itsellään vastuu.
Puhutaan usein, että omaishoitajat tarvitsevat vapaata säännöllisesti pestistään. Varmasti näin on. Mutta tärkeää ovat myös tarpeelliset apuvälineet, oikeat työtavat, henkinen tuki, neuvonta ja opastus. Nämä mahdollistavat sen, että omaishoitaja voi tehdä työtään uupumatta liikaa, ja ehkä kykenee ansaitun vapaansa aikana myös nauttimaan ja rentoutumaan, ei vain toipumaan rasituksesta. Omaishoitajat säästävät yhteiskunnan varoja niin paljon omalla työllään, että heille tärkeisiin tukipalveluihin pitää aina olla varaa. Niistä rahoista ei saa nipistää.