Oikeus kasvattaa

Kodin ja koulun välinen yhteystyö puhuttaa vanhempainilloissa, kouluissa ja kodeissa.

Etenkin nyt Jokelan ja Kauhajoen ampumatapausten jälkimainingeissa syyttävät sormet osoittavat toisiaan.

Vanhemmilta penätään kasvatusvastuuta, ja odotetaan tukea opettajan työlle. Perusopetuslain 3 §:ssä mainitaan, että "Opetuksessa tulee olla yhteistyössä kotien kanssa". Mitä tämä yhteistyö oikein tarkoittaa? Sitäkö, että vanhemmat tekevät koulutyön lapsen puolesta, päällystävät kirjat, korjaavat kotitehtävät ja pakkaavat reput ja opettelevat kertotaulua lapsen kanssa? Vai sitä, että vanhemmat kannustavat ja tukevat lapsiaan mutta antavat tehdä itse, vaikka epäonnistumisten ja pettymystenkin kautta ja koulu opettaa lapsia uusin menetelmin, riittävän tukiopetuksen turvin? Jos vanhemmat tekevät liikaa lapsen puolesta, tulee palaute koulusta vanhemmille, ei lapselle, ja se ei liene tarkoitus.

Itse vetäisin jotakuinkin selkeän rajan koulukasvatuksen ja kotikasvatuksen välille. Koti tarjoaa perusturvan ja edustaa primääriryhmää, jossa säännöt ja käyttäytyminen voi olla kovinkin erilaista kuin koulussa. Koulu on sekundääriryhmä, jossa käyttäydytään toisin. Niin me aikuisetkin työelämässä teemme: emme ole kuin kotonamme.

Kotona opitaan erilaisia asioita kuin koulussa, ja ylipäätään kodilla ja koululla on erilainen kasvatustehtävä. Kodin kasvatustavoitteetkaan eivät ole yhteneväiset koulun tavoitteiden kanssa, vaikka niin minullekin on yritetty todistaa. Miksi siis pitää yllä illuusiota kulttuurisesti yhtenevästä kasvatusihanteesta? Meillä puhutaan porvareista ja luonnonsuojelusta, kansalaissodan punaiset opetettiin hyväläisinä ja valkoiset pahalaisina, kierrätetään vaatteita ja tavaroita, jalkoja saa pitää sohvapöydällä ja kriittisyys yhteiskuntaa ja instituutioita kohtaan on läsnä arjessa. Jakokulman saloihin en ole viitsinyt paneutua, sen sijaan elämän tarkoitusta, mind body- ongelmaa ja ekstintentialismia arjen ilmentymänä ja kuoleman lopullisuutta olemme pohtineet. Opetelleet kirjastossa ja maitokaupassa käyntiä, ja montaa muuta asiaa, mikä ei kuulu koulussa opetettaviin. Yhteiskunnasta, uskonnosta ja politiikasta opettajilla on omat käsityksensä, jokaisella vanhemmalla omansa, mutta koulun opetussuunnitelman mukaan opetus etenee, ja hyvä niin.

Koulussa pitää elää ja olla koulun säännöillä, uskoa opettajan sanaan ja käyttäytyä siivosti. Hyvät tavat pitää olla mielessä ja niiden mukaan käyttäytyä. Sen verran lojaali olen koulua ja yhteiskuntaa kohtaan, että vasta lapsen ollessa aikuisia kerron heille todelliset käsitykseni nykyisestä koulujärjestelmästä pakotuskoneistona ja sopeutuslaitoksena. Mutta että kantilaisen filosofian mukaan tästä kaikesta kriittisyydestä huolimatta elämme sen mukaisesti, että kaikilla olisi parhaat mahdolliset oltavat (mukaellen lainattua Immanuel Kantia).

Peruskoulua kannatan lämpimästi, ja sen periaatteita pidän hyvänä. Porvarit vain ovat senkin pilanneet. Käytäntö ei tässä asiassa vastaa teoriaa, ja koulun käynti on monelle kärsimystä kiusaamisineen ja oppimisongelmineen, joihin ei ole resursseja eikä aina haluakaan puuttua. Väitän, että koulun piilotavoitteisiin kuuluu eräänlainen keskiluokan uusintaminen, jako kasteihin tapahtuu pullauttamalla ulos epäsopivat yksilöt mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Tätä emme me demarit tavoitelleet, kun halusimme kaikille koulun, jossa oppimistavoitteet saavuttaa joka ikinen.

Mutta silti: opettajille rohkeutta ottaa vastuu eri tilanteista. Opettajalla tulee olla auktoriteettiasema niin kuin meikäläisen lapsuudessa, jolloin me porukan kanssa lopetimme tupakanpolton ennen kouluikää, ettei opettaja suuttuisi. Opettaja päättää, miten koulussa ollaan ja eletään, ei vanhemmat.
Mirja Suhonen
työehtosihteeri, kasv.kand.
kunnallisvaaliehdokas, SDP