Länsimaissa, myös meillä Suomessa, on suhteellisen kehittynyt työlainsäädäntö. On määritelty työajat, joita ei voi sopimatta ylittää, on päivittäiset ja viikoittaiset lepoajat, melko uusi ja ajantasainen työturvallisuuslaki jne.
On myös paljon ongelmatilanteita, eriarvoisuutta, huonoa kohtelua työssä, uupumista, työn ilon katoamista ja työttömyyttä. On myös sellaisia väliinputoajaryhmiä, joille työelämässä mukana olo ei anna sen enempää pitkää ja kapeaa kuin lyhyttäkään leipää, nimittäin pätkätyöläiset ja tahtomattaan osa-aikaiset työntekijät. Heille elämän suunnittelu eteenpäin on hankalaa.
On hieno asia, jos ihminen saa halutessaan vähentää työn tekemistä opiskelun, lasten hoidon, vanhempien hoivaamisen tai vain itsensä vuoksi. Mutta taakaksi osa-aikaiset työsopimukset ovat muodostuneet suurelle joukolla työntekijöitä, joilla ei ole työsopimuksella sovittua minimituntimäärää.
Työsopimukseen saattaa olla merkitty, että töitä on 0-40 tai 0-20 tuntia viikossa tai että töihin tullaan tarvittaessa tai jotain siltä väliltä. Tällaista työsopimusta vilauttamalla ei asuntolainaa, autolainaa, osamaksusopimusta heltiä, vaikka saattaisi olla välttämätöntä ostettavaa. Epävarmuus murentaa, itsetunto on koetuksella kun työhaluja olisi, mutta kohdellaan kuin entisajan orjaa. Tarkoitan tällä henkilöä, joka tekee elääkseen sen minkä voi, mutta hädin tuskin pärjää. Erityisesti naisvaltaisilla matalapalkka-aloilla nämä epätyypilliset työsuhteet ovat tyypillisiä.
Reilumpaa olisi määritellä selkeä minimituntiraja, tarjota lisätyötä jos sitä ilmaantuu, niin kuin työsopimuslaki edellyttääkin ja vaikkapa sopia, että kilpailukieltosopimus ei ole voimassa. Nimittäin jotkut työnantajat eivät katso suopein silmin sitäkään, että nollatuntilainen tekee kilpailijalle töitä. Rusinat pullasta -periaate siis.
Toki meillä on toimeentulotuki, työmarkkinatuki, ansiopäiväraha, jotka turvaavat työttömyystilanteessa elämistä. Mutta nollatuntilainen ei pääse koskaan ansiopäivärahalle, kun ei ehdot sille pääsemiseksi täyty. Toimeentulotukirajalla pärjää jonkin aikaa, jos ei ole lainoja taakkana. Mutta kuka sillä rahalla pystyy kalustamaan asuntonsa, matkustamaan, ostamaan rakkaille lahjoja tai harrastamaan, osallistumaan kulttuuritapahtumiin jne.
Jos olisi työntekijän markkinat, eli töitä enemmän kuin tekijöitä, tällaista orjuusaikaa ei tarvitsisi kokea. Odotan sitä aikaa, mutta odotellessa on syytä ottaa uusia keinoja käyttöön.
Kirjoitus on julkaistu mm Demokraatissa 19.11.2014 ja Uusimaassa 18.11.2014
