Peruspaveluministeri Maria Guzenina-Richardsson on ottanut kantaa tulevan ns. vanhuspalvelulain henkilöstömitoituksiin.
Ministerin kanta on, että henkilöstöä tulee olla 0,7 kutakin hoidettavaa kohti.
Aiheesta varmasti väännetään kättä valtion budjettiriihen yhteydessä, ja todennäköisesti lain rahoituksesta käydään kiistaa.
Laissa käsiteltyjä asioita kannattaa miettiä monelta kannalta. Tällaisen kommentin kirjoitin Marian facebookiin aiheesta.
Moni asia mietityttää ihan arkikokemuksen kautta. Tässä ajatuksia.
Yksi tuttava on pienessä hoivakodissa, jossa yhteen aikaan ruuan laittaja käytti osan ajastaan vanhusten kansa seurusteluun ja ulkoiluttamiseen. Eikö sitä laskettaisi henkilöstömäärään? Entä kun 20- paikkaisessa laitoksessa väliilä on 10 vuodepotilasta (liikuntakyvytöntä) ja välillä ei yhtään? Miten asia käytännössä hoituu? Mistä saadaan osaavia ihmisiä yhtäkkiä ja mihin he joutuvat kun tulee parempikuntoisia hoidettavia edellisten tilalle? Ei yksityinen yritys pidä "ylimääräistä" väkeä. Onko tehtäväjako aina selkeä? Mihin lasketaan erikseen laitoksissa käyvät fysioterapeutit ja jalkojen hoitajat? Kysynpä sekin, vaikkei se tähän kuulu, että miksi hoitajien tehtävänä ei voi olla vanhuksen varpaiden kynsien leikkuu vaan se tehdään n 4 kertaa vuodessa kun jalkahoitaja saapuu paikalla (eräs esimerkki elävästä elämästä). Miksi kotihoito on ensisijainen paikka yksin asuvalle liikuntakyvyttömälle vanhukselle? Moni päättäjä voisi kokeilla miltä tuntuu maata paikoillaan liikkumatta vaikkapa 12 tuntia ja katsella koko ajan samaa kanavaa telkkarista ilman että edes ääntä saa säädettyä.
Prosessit kuntoon, toimintatavat pitää muuttaa, hoitokäytännöissä on parantamisen varaa, pelkkä henkilöstömitoitus ei ole riittävä toimenpide.
