En tarkoita normaaleja elämään kuuluvia pettymyksiä ja vaikeuksia, niitä täytyy olla. Mutta että reagoisimme pahaa oloa kuvastaviin signaaleihin välittömästi. Iso asennemuutos ja vaatii uuden oppimista ja kouluttamista. Jos tahota riittää, pystymme siihen.

Ei auta, että kouluihin palkataan lisää psykologeja tai kuraattoreita, jos lapsi ei jokapäiväisessä elämässä koe oloaan hyväksi, arvosta itseään ja muita. Ei auta, että aseet kielletään: Suomessa on helppo saada "pimeitä" aseita. Ei auta psykologit; nurinkurisessa arvomaailmassa elävä ei sinne hakeudu.

Mutta se auttaa, että me jokapäiväisessä elämässämme kohtaamme toisemme ja lapsemme (siis kaikki lapset) inhimillisesti ja kunnioittaen, aidosti kuunnellen.

Varhainen puuttuminen, se että lasten ja nuorten ei anneta liukua jonnekin, mistä on heille ja muille ihmisille vahinkoa.
Jos kirjoitukseni herättää ajatuksia, mitä me voimme yhdessä tehdä, laita meiliä tulemaan.

- kirjoitus tehty surullisen tapahtuman eli Kauhajoen koulun ampumistapauksen jälkeen. Toivottavasti ihmiset katsovat peiliin ja alamme välittää hiukan enemmän, niin kodeissa kuin kouluissakin.
- olen kauan pohtinut mahdollisuutta olla käynnistämässä tukiryhmää vanhemmille, jotka kokevat, että lapsi ei voi hyvin. Mukaan voisivat tulla esim. vanhemmat, joiden lapsilla on ongelmia kouluissa, ja vanhemmat eivät saa tarvitsemaansa tukea tai kokevat ettei lasta kuulla. Ja vanhemmat, jotka syystä tai toisesta kaipaavat vertaistukea.