Julkaistu tammikuussa 2010 Uusimassa jotakuinkin tällaisena. Kirjoitus on vastine kotihoidon tuen puolestapuhujille. Sinänsä en ota kantaa lasten hoidon järjestämiseen: kukin teke tavallaan. Haluan tuoda esille laajempia näkökulmia.
Aikoinaan naiset, etenkin työväenluokan naiset, taistelivat taloudellisen itsenäisyyden puolesta, oikeudesta olla työelämässä siten, että lapsilla on turvallinen hoitoympäristö äitien ja isien ollessa työssä. Heitä saamme kiittää siitä, että meillä naisilla on oikeus koulutukseen, oikeus työhön ja mahdollisuus taloudelliseen riippumattomuuteen puolisosta. Tyttöjä ei kielletä opiskelemasta vedoten ”pian jäät kotiin hoitamaan lapsia”- argumenttiin, kuten vielä 70- luvullakin saatettiin tehdä.
Suomalainen sosiaaliturva rakentuu osin työssäolon varaan. Palkkaan ja työssäoloaikaan ovat sidottuja ansiopäiväraha, sairauspäiväraha, eläke. Suomalainen yhteiskunta on monin muinkin tavoin rakentunut kahden työssäkäyvän ihmisen perhemallin mukaisesti. Ikävä piirre tässä on suhteellisen alhainen palkkataso, joka harvemmin riittää usean aikuisen tuloiksi.
Työväenluokkaiset naiset eivät ole koskaan hoitaneet lapsiaan itse. Työssäkäynti tavalla tai toisella oli pakollista. Lapset hoituivat siinä sivussa, isommat hoitivat pienempiä, sukulaiset esikoisia jne. Töitä tehtiin joko ansiotyönä tai kotinurkissa, joka tapauksessa ajasta suuri osa kului elannon hankintaan. Vain yläluokkaisilla naisilla oli varaa hoitaa lapsensa itse. Nykynaiset eivät voi mitenkään verrata asemaansa heihin hoitaessaan koneistetussa taloudessa paria pilttiä.
Trendinä on viime vuosina ollut korostaa äitien kotona olemista lasten kanssa mahdollisimman pitkään. Pidemmällä aikavälillä naiset ovat olleet ikään kuin reservityövoimaa: korkeasuhdanteen aikana painotetaan kaikkien panosta työelämässä, laman ja työttömyyden aikana naisia houkutellaan kotiäideiksi.
Tärkeää on, että kaikkina aikoina otettaisiin huomioon lapsen etu ja perheiden erilaisuus. Päiväkodeissa kasvaa tasapainoisia lapsia siinä kuin kotihoidossakin, kunhan aikuiset hoitavat oman osuutensa kasvatustehtävässään.
Kotihoidon tuen kasvattaminen on nähty hyväksi keinoksi mahdollistaa lasten kotihoito. Voisiko sama tavoite toteutua ilman yhteiskunnan kukkaroa ? Muissa pohjoismaissa osa-aikatyö on huomattavasti yleisempää kuin Suomessa. Osan päivästä / viikosta /kuukaudesta / vuodesta työskentely voisi tuoda puuttuvat eurot perheen kassaan. Vanhempien kesken hoitovastuuta jakamalla työssäkäynti onnistuu, progressiivisen verotuksen ansiosta esimerkiksi osittaisen hoitovapaan vuoksi tulojen menetys ei ole radikaalin suuri.
Seuraavina vuosina jaamme niukkuutta täällä Porvoossakin. Siksi pidän järkevänä tulonsiirtojen kohdentamisesta kaikkein köyhimmille ja suurimman avun tarpeessa oleville. Valtakunnallisesti yksi keino vaikuttaa lapsiperheiden tulotasoon on, että lapsilisiä ei huomioitaisi toimeentulotuessa. Se lisäisi taloudellista tasavertaisuutta yhteiskunnassamme ja auttaisi niitä, jotka ovat suurimmassa hädässä, ja jotka eivät juuri itsestään ääntä pidä.
