Kotihoidontuesta

Perjantai 1.1.2010 klo 18:00 - MIrja Suhonen

Omaishoidon tuki

En tunne kovin tarkaan omaishoidon tilannetta. Jos rahasta on tiukkaa, olen kylläkin sillä kannalla, että tuettaisiin tarveharkintaisesti niitä, jotka apua tarvitsevat. Tarpeellinen määrä hoidettavien intervallijaksoja, sijaisia omaishoitajien vapaiden toteutumiseen, rahallista tukea ja apuvälineitä tarvitseville. Subjektiivista oikeutta tukeen tulotasosta piittaamatta en näe järkeväksi.

Porvoo-lisä

Kotihoidon tuen saajille maksettava ns. Porvoo-lisä on koko olemassa olonsa ajan käynyt yli ymmärrykseni. Tuen turvin ei todellisuudessa ole mahdollisuutta jäädä kotiin lapsiaan hoitamaan. Raha on siis lisäraha perheille, joissa joka tapauksessa lapset hoidettaisiin kotona kunnallisen tai yksityisen päivähoidon sijaan. Poikkeuksena toki erityishoitoa tarvitsevat lapset, joilla useimmiten on oikeus muihinkin tukimuotoihin.

Tutkimuksin on todettu, että tukea käyttävät eniten naiset, joille tuki on vaihtoehto työttömyydelle. Tämä ei voi olla tarkoituksenmukaista. Meillä on olemassa jo toimeentulotuki ja asumistuki, joita voi saada kun alittaa tietyt tulorajat. Korkeasti koulutetut tai hyvin palkatussa työssä olevat ovat harvemmin tuen käyttäjiä, ja he ovatkin lasten ollessa pieniä, useimmiten töissä, eivät hoitovapaalla. Aiheesta ilmestyy piakkoin väitöskirja: odotan sitä mielenkiinnolla.

Oikeus työhön ja toimeentuloon - tasa-arvo yhteiskunnassamme

Aikoinaan naiset, etenkin työväenluokan naiset, taistelivat taloudellisen itsenäisyyden puolesta, oikeudesta olla työelämässä siten, että lapsilla on turvallinen hoitoympäristö äitien ja isien ollessa työssä. Heitä saamme kiittää siitä, että meillä naisilla on oikeus koulutukseen, oikeus työhön ja mahdollisuus taloudelliseen riippumattomuuteen aviopuolisosta. Tärkeä asia sekin.

Suomalainen sosiaaliturva rakentuu pitkälle työssäolon varaan. Palkkaan ja työssäoloaikaan ovat sidottuja ansiopäiväraha, sairauspäiväraha, eläke. Suomalainen yhteiskunta on monin muinkin tavoin rakentunut kahden työssäkäyvän ihmisen perhemallin mukaisesti. Ikävä piirre täsä on suhteellisen alhainen palkkataso, joka harvemmin riittää usean ihmisen elättämiseen.

Työväenluokkaiset naiset eivät ole koskaan hoitaneet lapsiaan itse. Työssäkäynti tavalla tai toisella oli pakollista. Lapset hoituivat siinä sivussa, isommat hoitivat pienempiä, sukulaiset esikoisia jne. Töitä tehtiin joko ansiotyönä tai kotinurkissa, joka tapauksessa ajasta suuri osa kului elannon hankintaan. Vain yläluokkaisilla naisilla oli varaa hoitaa lapsensa itse. Nykynaiset eivät voi mitenkään verrata asemaansa heihin hoitaessaan koneistetussa taloudessa paria pilttiä. Miksi sitten tahto ja tarve hoitaa lapset kotona itseyhteiskunnan kukkaroa kaivaen? Mahdotonta siihen on minun vastata.

Pidän tärkeänä opettaa lapsille pienestä pitäen malli itsensä elättävästä, osallistuvasta aikuisesta. Miksi minäkään olisin aikoinani hoitanut lapseni yhteiskunnan tuen turvin, vaikka eipä yksinhuoltaja sellaista valintaa voi tehdäkään. Mutta olisin hyvinkin voinut kuvitella itseni osa-aikatyöläiseksi: pari iltaa viikossa töitä, kenties yksi viikonloppu kuukaudessa. Lasten isä olisi kantanut vastuun lapsista töissä ollessani ja samalla ollut enemmän heille läsnä. Ja lapsille samalla olisi kasvanut ymmärrys siitä, että sossun luukun asiakkaaksi kasvu ei saa olla tietoinen valinta: se on vakuutus sen varalle, että työtä ei ole tai elämässä on muita kriisejä, joihin apu on tarpeen.