Peruskoulun kehittäminen vai yksityiskoulut pedagogisen monimuotoisuuden turvaajina?

Torstai 30.7.2009 klo 9:57

Peruskoulu on suhteellisen nuori. Jo ennen peruskoulun syntyä ja sen aikana on Suomessa virallisen koulujärjestelmän rinnalla kehitetty erilaisia vaihtoehtoisia pedagogisia malleja, jotka valtaosin ovat peräisin maamme rajojen ulkopuolelta. Nykyinen yksityiskoulut virallistava malli on perua 90- luvun alkupuolella alkaneesta koulutuspoliittisesta keskustelusta (mm Valtioneuvoston selonteko 3/1990).

Montessori- kouluja on toiminnassa kuusi, joista ainakin osa toimii kunnallisen peruskoulun yhteydessä, esimerkiksi Iisalmessa montessoriluokat. Leikkikouluja on 42 joista yksi kunnallinen. Montessori- pedagogiikassa oppimisen lähtökohtana on oppilaan aloitteellisuus ja tiedonhalu, kiteytettynä ”Auta minua tekemään itse”.  Maria Montessori kehitti kyseisen pedagogiikan alkujaan erityistä tukea tarvitsevien opettamiseen (www.montessori.fi), ja se ei ole ristiriidassa länsimaisen tieteellisen maailmankuvan kanssa. Mm. Helsingin yliopistossa voi opiskella Montessoripedagogiikkaa täydennyskoulutuksena.

Freinet- pedagogiikka on tanskalaisen pedagogin Celestin Freinet:n kehittämää, ja sitä kutsutaan myös todellisuuspedagogiikaksi. Kouluja on Suomessa kaksi (Freinet- peadagogisen yhdistyksen kotisivut www.elamankoulu.org).  Freinet- pedagogiikka ei ole ristiriidassa nykyisen peruskoulujärjestelmän kanssa, ja sen mukaisia opetuskäytänteitä voi soveltaa opetuksessa nytkin. Freinetlaisuudessa korostetaan tekemistä ja kokemista. Freinetilaista ajattelua on sovellettu ympäri maailman mm. syrjäytymisvaarassa oleville nuorille erilaisissa työkoulu- ja pajatoiminnoissa. Yliopistotkin ovat olleet joissain kehittämisprojekteissa mukana.

Steinerpedagogiikka on ehkä eniten kritiikkiä saanut vaihtoehtoispedagogiikka. Kritiikin suurimpia syitä ovat kytkentä antroposofistiseen maailmankuvaan ja länsimaisesta tieteellisestä ihmiskäsityksestä poikkeava näkemys ihmisestä. Snelmann-korkeakoulussa, jossa steinerlaisuutta opiskellaan, käytetään yhä Rudolf Steinerin Yleinen ihmisoppi (1989) teosta, jossa mm. esitetään varsin poikkeava näkemys ihmisen fysiikasta, mikä herättää hämmennystä. Sen mukaan fyysisen ruumiin lisäksi ihmisellä on eetteri- eli elämänruumis, astraali- eli sieluruumis ja minä, joka on ”ihmisen sisin ydin ja korkeamman ihmisluonnon kantaja”. Lainaus ja tieto on KT Lauri Kemppisen opintoaineistosta (Turun yliopisto, 2006, http://vanha.edu.utu.fi/rokl/staff/laukem/SO64_net_06.pdf).  Kritiikkiä steinerlaisuus on saanut myös siitä, että monia sen kasvatusajattelun lähtökohtia ei ole pystytty todentamaan riippumattomin tutkimuksin, kuten lapsen kasvun hitauden korostaminen, tiukka ikäkausispesifisyys, käsitteellisen ajattelun viivyttäminen ja temperamenttijaottelu.

Emilio Reggio- pedagogiikkaa (www.reggioemilia.ws) soveltaa Suomessa kaksi päiväkotia. Sen ”ajattelusta inspiroituneita” on toistakymmentä, ja yhden kunnallisen (tieto em nettisivuilta) koulun opetus noudattaa sitä. Suuntaus alkoi Emilio Reggion kaupungissa Italiassa, missä opettaja Loris Malaguzzi yhdessä koulun vanhempien kanssa kehitti menetelmää. Subjektiutta, oman elämänsä toimijana olemista korostavaa Emilio Reggio- ajattelua voidaan soveltaa nykyisessä perusopetuksessa ja päiväkodeissa. Reggio Emilia -pedagogiikka on sosiaalis-konstruktionistinen näkemys oppimisesta ja maailmasta. Sen perusarvoja ovat muun muassa jokaisen ihmisen hyväksyminen itsenään, erilaisuuden kunnioitus, osallistuminen ja demokratia, oppiminen, leikki, ilo ja tunteet (Liisa Puurula, yhdistyksen sivut).

 Muita vaihtoehtoisia pedagogiikkoja ovat mm. kriittinen pedagogiikka (Paulo Freire) ja ns. ilon pedagogiikka, jota on kehitetty Vantaan Ilolan koulussa ja Halmeniemen kyläkoulussa sen lakkauttamiseen asti. Ilon pedagogiikassa korostuu sopimukset ja neuvottelu ongelmien ratkomisessa, palkintoja ja rangaistuksia ei ole.

Kristilliset koulut ovat hakeneet uusia opetuksen järjestämislupia, ja arvatenkin suuntaus jatkuu.  Kouluja on nyt toiminnassa 11 (www.kristillinen koulu.com) ja perustana on kristillisen elämänkatsomus ja arvot. Vieraskieliset koulut ovat kristillisten koulujen ja Steiner- koulujen ohella potentiaalisia ja jo olemassa olevia yksityiskouluja. Muita vaihtoehtoisia pedagogiikkoja voidaan soveltaa peruskouluissakin.

Mitään erityistä perustetta, miksi juuri Steiner- kouluja pitäisi tässä maassa yhteiskunnan varoin tukea, en ole löytänyt. Yksityiskoulu pyöriköön yksityisen rahoituksen turvin, mutta uskoisin hedelmällisemmän kasvualustan lapsille olevan mahdollisimman heterogeenisessä koulussa.

Kun kunnissa tehdään koulutukseen liittyviä päätöksiä ja strategisia linjauksia, on hyvä muistaa peruskoulun tavoite: taata kaikille lapsille lähtökohdista riippumatta tasavertaiset oppimisen mahdollisuudet. Lopputulos ei kaikilla voi olla sama, tasavertaiset mahdollisuudet voimme taata. Sen sijaan, että hajottaisimme ponnistuksiamme ja taloudellisia resursseja yksityiskoulujärjestelmän suuntaan, voimme yhdessä kehittää peruskoulujamme. Koululaitoksen sisällä on mahdollisuus niin halutessa toteuttaa erilaisia pedagogisia ratkaisuja ja tukea oppijan yksilöllisiä taipumuksia. Vaikka opetussuunnitelmat määräävät tavoitteet, keinoja ne eivät säätele.

Kunnallisessa päätöksenteossa ei ole viisasta toimia niin, että tehdään yksittäisiä, suunnittelemattomia ratkaisuja. Yhdellä päätöksellä voi olla laajat seuraukset, koska samoin periaattein on toimittava kaikissa samanlaisissa tai samankaltaisissa tilanteissa. Asiat on myös nähtävä osana laajempia yhteyksiä.  Siksi koulutuspoliittiset ratkaisut on tehtävä osana strategisia linjauksia, valtuuston päätösten mukaisesti ja asiantuntijoita eli sivistyslautakuntaa ja asiansa osaavia sivistystoimen virkamiehiä kuunnellen.